Päivitetty: 22.11.2015

Kansakoulusta elämänkouluun

Juha Vuorinen

Samaan aikaan kun Vantaan seudun steinerkoulussa avattiin ovia ensimmäistä kertaa, minä puolestani suljin omiani ja aloitin luisun lukiosta kohti elämänkoulun ensimmäistä luokkaa. Olen monta kertaa tullut pohtineeksi, miksi minulle viihteestä leipäni murtavalle sattui niin satumainen tuuri saada suuria persoonallisuuksia opettajikseni. Tässä pari makupalaa molemmista päistä koulutietäni.

Kuulun siihen kummalliseen 70-luvulla koulunsa aloittaneeseen sukupolveen, josta osa meni paikkakunnasta riippuen juuri perustettuun peruskouluun ja osa minun tapaani vielä viimeisiään vedelleeseen kansakouluun. Mielikuva sanasta kansakoulu tuo monille varmasti mieleen jonkinlaisen karikatyyrin opettajasta, joka pyörähtelee karttakeppi kädessä pulpetilta toiselle ja nauttii pitkin siemauksin kansankynttilälle suodusta kunnioituksesta. Oma ensimmäinen kansakoulunopettajani oli jo vähän vanhempi, mutta aina viimeisen päälle huoliteltu naimaton nainen, joka olisi näillä meriiteillä sopinut mihin tahansa farssimaiseen suomifilmiin.

Mutta aivan kuten tangoonkin, myös farssiin tarvitaan kaksi, ja toinen osapuoli löytyi ylempää poikaluokkaa vetäneestä valtavavatsaisesta lyhyillä viiksillä topatusta miesopettajasta. Monty Pythonin mainiossa elokuvassa Elämän tarkoitus itsensä räjähtämispisteeseen syövä mies oli kuin kopio tästä luokassamme vähän väliä vierailleesta jättiläisestä.

En voi puhua kuin omalla rasvaisella suullani, mutta ainakin minä olin alitajuisesti jo ekaluokkalaisena hajulla miesten ja naisten välillä käytävästä pelistä, ja jouduin lapsenuskoni raja-aitoja jatkuvasti yhä etäämmälle siirrellen seuraamaan näiden kahden opettajan koomista soidintanssia. Muistan edelleen tuskallisen elävästi herttaisen ja huolellisesti meikatun naisopettajani, joka posket punastellen seurasi tämän henkselihousuissa viihtyvän ja turpeita huuliaan lipovan kansakoulugigantin pelehtimistä, kun hän milloin mistäkin tekosyystä piipahti luokkaamme lainaamaan liidunpätkää tai tuomaan taulusientä. Jos minulta kysytään, mitä opin alaluokilla, vastaus on helppo. Miten naista ei kannata vietellä.

Täydellisenä pisteenä koulukokemuksilleni loikkaan lukioaikaani ja äidinkielen opettajaani, joka sattui olemaan myös luokanvalvojani. Hän tiesi minun käyneen jo esiintymiskeikoilla, seurasi kasvavaa poissaololistaani ja oli tietoinen, ettei se show’n vetäminen loppunut aina koulussakaan. Vihonviimeiseksi jääneellä luokanvalvojan tunnillani hän esitti koko luokan edessä urani kannalta äärettömän tärkeän kysymyksen:

Juha, miksi et menisi teatterikouluun ja antaisi tälle luokalle opiskelurauhaa?

Tästä äidinkielen opettajani hienovaraisesta vinkistä alkoi tieni kirjailijaksi.

 

b

12_Vuorisen kolumniin.jpg

Kuvassa Juha Vuorinen