Pysyvät asiat
Jenni Kokanderin kolumni
Minä olen steinerlapsi. Aloitin ensimmäisellä luokalla Helsingin Rudolf Steiner -koulussa syksyllä vuonna 1987. Olin saanut jo esimakua steinerpedagogiikasta Mainiemessä, jossa olin eskarivuoteni viettänyt. Minuun oli istutettu valon siemen, jota kannan edelleen mukanani.
Esikoulussa olin jo asettunut tiettyyn rytmiin ja ottanut arkeeni asioita, jotka toistuessaan toivat turvaa. Osasin kostuttaa paperin hellästi ilman, että sen herkkä pinta rikkoutuu ja olin oppinut nauttimaan siitä rauhasta mitä se vaatii ja antaa. Tiesin, että perjantaisin leivotaan pieniä pullia, jotka laitetaan vahaliiduilla koristeltuun paperipussiin kotiin vietäväksi ja kuinka rasvaiset pullat tekevät pussin ihmeellisen läpinäkyväksi. Ruokaruno oli tuttu ja luokassa leijaileva mehiläisvahakynttilän tuoksu.
Asioiden turvallinen toistuminen ja tuttuus pysyivät mukana koko kouluajan. Vaikka seiskaluokalla alkoi teini-iän myrskytuuli herätellä ärhäkkää persoonaani, niin koin koulun ilmapiirin maadoittavana. Tiesin miten ja miksi asiat tapahtuvat. Steinerkoulun perinteet ja pysyvyyden ajatus loivat kehyksen elämälle. Ne kuuluisat turvalliset rajat. Olin oppinut koulussa näkemään itseni janalla, jolla asiat tapahtuvat.
Ensin katsoin kolmasluokkalaisten tonttutansseja ihaillen ylöspäin ja vuosien päästä, kun esittelin päättötyöksi tekemääni näytelmäkäsikirjoitusta, tunsin ylpeyttä kun seiskaluokkalainen poika sanoi luokkakaverilleen ”aattele, että mekin joskus tehään jotain tämmöstä”.
Koko kouluaikaani kuvaa parhaiten: rauha, preesens ja lupa luovuuteen. Minä olin herkkä ja avoin lapsi. Koin saavani ääneni kuuluviin, vaikka kovaääniseksi opin vasta teatterikoulussa vuosia myöhemmin. Steinerkoulu tarjosi alustan kasvaa omien vahvuuksieni mittaiseksi. Vaikka minusta tuli taiteilija, ei se suinkaan ole ainoa tie, jonka steinerpedagogiikka silottaa. Luokaltani lähti monen alan taitajia maailmalle. Rikkaus onkin juuri siinä, että saa kasvaa hyväksymään erilaisia ihmisiä, erilaisine vahvuuksineen. Sain steinerkoulusta hyvän yleissivistyksen, vaikka en lukutoukka ollutkaan. Ennen kaikkea sain luvan olla minä itse ja vahvistusta omalle tielleni.
Poikani aloitti syksyllä ensimmäisellä luokalla Vantaan seudun steinerkoulussa. Kun tämä Velho-Vilhoksi itseään kutsuva lapsi käveli auringonkukkakujaa luokkaansa kummioppilaan tukiessa vieressä, niin minun ei tarvinnut jännittää. Vilho itse jännitti kovasti koulun alkua. Hän kysyi, että ”loppuuko tähän lapsuus ja leikki”. Vastasin hänelle, että ”ei, tästä alkaa kaikki”.
Olen päässyt kurkistamaan Vilhon kautta omiin muistoihini. Osaamme molemmat laulaa ylistyslaulun arkkienkeli Mikaelille ja edelleen voin todeta, että keltainen vesiväri haisee kamalalle. Pyhän Martin legendasta muistin vielä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin ensimmäiset säkeet ulkoa.
Yhtenä iltana jäin piirtämään Vilhon vahaliiduilla, kun hän oli jo mennyt nukkumaan. Piirsin ympyröitä ja kaaria. Viisisakaraisen tähden vielä osasin, mutta kaksitoistasakaraista en enää hahmottanut. Hymyilin hiljaa ja hykertelin onnesta kun ajattelin, että Vilho voi opettaa minua. On helpottavaa tietää, että tässä kaoottisessa maailmassa on hyviä asioita, jotka pysyvät.
Kuva: Saima Kokander