Leirikoulu purjelaivalla

Koulussamme ensimmäinen leirikoulu ajoittuu 5.–6. luokan lähistölle. Oman luokkani hetkeksi tuli 6. luokan syksy. Olimme saaneet edellisen vuoden aikana neljä uutta oppilasta tiiviiseen ryhmäämme, joten retki tulisi toimimaan luokkaamme yhdistävänä ja ryhmäyttävänä syksyn aloituksena.

Leirikoulu on steinerkoulujen yksi suurista luokanopettajavaiheen ponnistuksista ja todella tärkeä luokan yhteishengelle. Omalle luokalleni ajattelin sopivan mahdollisimman toiminnallisen retken, jossa jokainen joutuisi olemaan yksi tärkeä osa onnistuneessa, yhteisöllisyyttä luovassa prosessissa. Jokaisen tuli mielestäni saada kokea konkreettinen tilanne, jossa saisi tuntea olevansa tärkeä osa toimivaa kokonaisuutta. Siinä oli mielestäni retken kasvatuksellinen pääjuoni, ”yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta”.

Suunta löytyy

Olin jo opiskellessani luokanopettajaksi kuullut leirikoulupurjehduksista, mutta unohtanut asian vuosiksi. Eräällä iltanuotiolla se sitten valkeni, mikä olisi pedagogisessa mielessä itseäni tyydyttävä ja lapsille unohtumaton kokemus leirikouluksi. Kun vielä selvisi, että laivalla oppilaat saisivat ja joutuisivat tekemään paljon itse purjehduksen onnistumiseksi, olin varma, että tämä on oman luokkani leirikoulu.

Niin kuin elämässä yleensä, jos suunta on oikea, niin asiat tuntuvat soljuvan eteenpäin ilman suuria esteitä. Retki sopi mainiosti oman luokkani oppisisältöihin. Emme olleet ehtineet käsitellä Saaristomerta 5. luokan maantiedossa kuin lähinnä maininnalla. 6. luokalla tulisi olemaan lintu- ja kivioppijaksot. Lisäksi luokkamme vanhempien uurastama työ oli tukevoittanut säästöporsaan oikeisiin mittoihin. Retki tuntui kaikin puolin olevan kirjoitettu tämän porukan elämänkokemuskarttaan.

Kertoessani retkestä 5. luokan keväällä luokassa, oppilaat ottivat retken vastaan suurimmaksi osaksi innokkaina, vaikka toisilla olikin retkelle lähdössä suurempia portaita ylitettävänään kuin toisilla. Suunnittelimme ryhmäjaot ja ruokailut syksyllä koulun alettua yhdessä luokassamme. Oppilaat ideoivat mitä käytännöllisimpiä ja herkullisempia ehdotuksia retken ruokailuja varten. Oli keittoja, raasteita, pannukakkua, pullaa…(jopa suklaassa upotettuja mansikoita, jotka jouduimme jättämään pois matkalta).

Ruokaa tulisi kulumaan merellä suurelle joukolle paljon. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Onneksemme saimme runsaasti apua koulun keittiön Hannelelta, joka sai aikaiseksi monet valmisruoat pakkaseen helpottamaan ruoanlaittovuorolaisten tekemisiä. Albanuksen leirikoulusivut auttoivat myös paljon valmisteluissa.

Niinpä olimme lopulta eräänä syyskuun alun aamuna Turun satamassa ihmettelemässä pientä puupurjelaivaamme isojen rahtialusten välissä.

Olet perillä kun lähdet

Käytössämme oli kolme päivää ja kaksi yötä, ja koska säätiedotus lupasi leppoisaa pohjoisenpuoleista tuulta joka kääntyisi parin päivän päästä etelään, oli reittivalinta helppo. Saaristomerellä ei sopivista kohteista ja reiteistä ole varsinaisesti pulaa. Ensimmäinen etappimme oli Aspö, kaunis saari, joka kylpi alkusyksyn lämmössä ja meren sinessä. Parempaa ensikosketusta saaristoon ei voi saada.

Seuraava päivä vei meitä kohti Källskäriä, joka on kaunis taiteilijoiden suosima saari Kökarin eteläpuolella. Päivä oli ollut täynnä uutta, olimme nähneet hylkeitä ja meduusoja, kiivenneet mastoon, tehneet solmuja ja nostaneet purjeita... Niinpä ei ollut ihme että kannen alle pieniin kodikkaisiin punkkiin kömpi illalla väsynyttä mutta onnellista väkeä.

Viimeinen purjehduspäivämme oli kuin täyttä kesää. Etelään kääntynyt tuuli kuljetti Albanusta keula kohisten, ja kannella tarkeni t-paidassa. Ei hullumpaa syyskuulle. Kannella pelattiin korttia tai muita pelejä. Kapyysissa tehtiin ruokia ja välipaloja, ja ruorin takana saattoi joskus olla joku navigointiryhmäläinen. Pidimme myös ajantasaista blogia, näin välitettiin kotiin päin tietoa vaiheistamme.

Entä miten tavoitteet täyttyivät? Voidaan sanoa että hyvin. Luokkamme sai kokea suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta pienessä laivassa matkustaessaan. Saaristo teki lähtemättömän vaikutukseen jokaiseen. Kun matkustimme viimeisen yön Maarianhaminasta Helsinkiin ruotsinlautalla, kuului eräästä hytistä kaihoisa huokaus ”Oltaisiinpa vielä Albanuksella”.